Lintukoto nimeltä Suomi

Päivi Romanov, Tasa-arvo 1/04

Maahanmuuttajanaisten asemaa Suomessa käsittelevässä seminaarissa vieressäni istuva irakilainen nainen antoi minulle irakilaisen juristin kirjoittaman kirjoituksen, joka kertoi naisen asemasta Irakin rikoslainsäädännössä. Kirjoituksen mukaan naisia on Irakissa voitu tappaa kyseenalaisin perustein ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia. Esimerkiksi jos naista tai hänen aviomiestään on haluttu rangaista valtaapitävien arvostelusta, rangaistus on voinut olla naisen tappaminen. Suosittu teloitustapa on ollut pään katkaiseminen todistajien läsnä ollessa.

Kirjoitus kertoo karuja lukuja myös eräiden muiden maiden tilanteesta: niin sanotun kunniamurhan uhrina kuolee Jordaniassa vuosittain 25 - 40 naista, Jemenissä noin 400, Pakistanissa 300 - 500, Egyptissä noin 50.

Nainen vieressäni toivoi, että me suomalaiset naiset, päättäjät ja poliitikot antaisimme tukemme niille irakilaisille, jotka yrittävät muuttaa kotimaansa lainsäädäntöä ja käytäntöjä Saddamin hallinnon kukistumisen jälkeen. Naisen tappamisen sallivan lainsäädännön kumoaminen on ensimmäinen tärkeä askel muutoksen tiellä.

Olisiko syytä Suomenkin hallituksen antaa äänensä kuulua hiukan selvemmin ja kovemmin tässä ihmisoikeuskysymyksessä? Tätä kirjoittaessani en muista, koska viimeksi olisin kuullut virallisen Suomen paheksuvan tätä julmaakin julmempaa naisen alistamista ja elämän halveksimista. Tilaisuuksia kannanottoon varmaankin olisi. Mutta onneksi meillä Suomessa ei ole kunniamurhia ja väkivalta tuomitaan samalla tavalla riippumatta uhrin sukupuolesta. Vai miten se nyt onkaan?

Naisiin kohdistuva väkivalta eri muodoissaan herättää Suomessa jatkuvasti ristiriitaisia tunteita. Suomi on luokiteltu Euroopan väkivaltaisimmaksi maaksi. Ja kaiken lisäksi naisetkin lyövät miehiä. Tämähän on kaikki totta.

Raiskauksia koskevat tuomiot ovat toisinaan koetelleet yleistä oikeustajua. Rovaniemen HO yllätti vuonna 1997 ns. pikaraiskaustuomiollaan, jossa teon lyhyt kesto katsottiin lieventäväksi asianhaaraksi. Itä-Suomen HO:n taholta puolestaan viestitettiin vuonna 2002, että tutun raiskaaminen ei ole niin paha asia kuin tuntemattoman. Ehdollista rangaistusta ja 70 tunnin yhdyskuntapalvelusta puolsi HO:n mukaan se, että tekijällä ei ollut rikosrekisteriä ja että hänellä oli vakituinen työsuhde. Teossa oli käytetty väkivaltaa (potkittu, lyöty, revitty hiuksista ja kuristettu kurkusta) ja teko oli tapahtunut uhrin ja tekijän yhteisen, noin vuoden vanhan lapsen nähden.

Valtiontilintarkastajat totesivat vuoden 2002 kertomuksessaan, että "raiskaus on rikos, joka sisältää sekä raakaa fyysistä että psyykkistä väkivaltaa ja jättää uhriin vammoja, jotka eivät ehkä koskaan parane. Vain tällä perusteella tulee pohtia, ovatko tuomiot nykyisin näissä rikoksissa sellaisia, että niiden perusteella viestitetään, ettei tällaista väkivaltaa hyväksytä". Tilintarkastajat kuuluttavat keskustelua siitä, onko raiskaussäännösten muuttamisen jälkeinen rangaistusten kohoaminen 6 - 8 kk:lla ollut sellainen riittävä muutos, jota eduskunta lakiuudistusta valmistellessaan toivoi.

Raiskauksessa loukataan aina yksilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Lievät ja perusteluiltaan kyseenalaiset tuomiot lyövät korville tätä oikeutta, ja ne ovat ristiriidassa naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi yhteiskunnassamme tehtävän työn kanssa.

Hallitus valmistelee naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisen toimintaohjelmaa. Osaksi tätä ohjelmaa tulisi sisällyttää tuomarien kouluttaminen tässä ihmisoikeuskysymyksessä. Tuomarikunta tarvitsee tietoa siitä, mistä naisiin kohdistuvassa väkivallassa, raiskaus mukaan lukien, pohjimmiltaan on kysymys ja miten näitä väkivaltatilanteita tulee arvioida.

Toivoisin myös, että syyttäjät, tuomarit ja muut oikeusoppineet pohtisivat, voisiko väkivallan kohdistaminen tuttuun, erityisesti perheenjäseneen olla rangaistusta koventava seikka. Minusta niin pitäisi olla. Väkivaltahan näissä tapauksissa tapahtuu siinä piirissä, jossa ihmisen tulisi olla turvassa.

06.04.2004